Pitkään on tullut tätä aihetta pohdittua ja siitä puhuttua tuttujen sheltti-ihmisten kanssa. Saa nähdä osaanko muuntaa ajatuksia kirjalliseen muotoon, mutta yritetään.
Kävin kasvattajan peruskurssin jokunen vuosi sitten ja kennelnimi Kivihiilen minulle on myönnetty viime vuonna. Ajatuksena oli, että kennelnimi on valmiina sitten kun joskus ehkä aloitan kasvattamisen. Novaa hankkiessa katselin pentueita sillä silmällä, että josko sieltä löytyisi lupaava pentu, jolla mahdollisesti voisi aloittaa kasvattamisen.
Nyt reilu vuosi myöhemmin ajatukset on taas alkaneet pyöriä päässä taas enemmän. Nova sisaruksineen on kuvattu terveeksi, luonteeltaan kaikki ovat ihania ja ei ulkonäöstäkään valittamista löydy. Ajatus kasvattamisesta ei yht äkkiä olekaan enää jokin kaukainen tulevaisuuden, sitten joskus, suunnitelma. Nova on kohta puolitoistavuotias nuori koira. Ei enää pentu, mutta ei ihan vielä aikuinenkaan. Ajatus Novan astuttamisesta vuoden tai kahden päästä toisaalta pelottaa ja toisaalta innostaa. Olisi mahtava saada itselle Novan pentu kasvamaan. Mutta toisaalta astuttaminen ja pennut katkaisevat harrastamisen melko pitkäksi aikaa. Varsinkin tänä keväänä, kun Milli jäi kisa-eläkkeelle ja Nano on ollut Mikon kanssa Sodankylässä, niin Novan osa harrastuskoirana on korostunut. Onhan siihen ihan eri motivaatio treenata omaa, lupaavaa koiraa, kuin lainakoiraa, joka saattaa olla mökillä treenien tai kisojen aikaan.
Lisäksi riskit mietityttävät. Astuttamiseen ja pentujen saantiin liittyy aina riskejä. Mitä jos jokin meneekin pieleen? Pahimmassa tapauksessa menetetään pentujen lisäksi emäkin. Se mietityttää varsinkin kun koiria on vain yksi. Toista koiraa kun en tässä välissä voi ottaa, jos suunnittelen jättäväni Novan pennun kasvamaan, resurssit ei riitä kovin monelle nuorelle koiralle tässä vaiheessa. Ja mitä jos syntyykin vain uroksia? Tai jos tuleekin narttu ja se ei ole sopiva? Edelleenkään ei kotiin ole varaa jättää montaa jalostukseen/harrastuksiin sopimatonta pentua itselle. Jossain vaiheessa raja tulee vastaan koiramäärässäkin. Nova taas pitäisi saada koulutettua sen verran pitkälle, että pennun tullessa olisi taas aikaa aloittaa sen kanssa alkeista. Mutta pennuttamistakaan ei voi kovin pitkälle lykätä. Viimeistään kahden vuoden päästä pitäisi Nova astuttaa, jos sen meinaa tehdä.
Siitä päästäänkin uroksen valitsemiseen, tai siis sen vaikeuteen. Miten osaan valita Novalle sopivan uroksen kaikkien Suomessakin olevien urosten joukosta? Trikki on siitä helppo väri, että sille voi etsiä minkä värisen uroksen vain, mutta eiköhän valinta kuitenkin kallistu trikki/merle puolelle. Luonnetta saa olla, mutta uroksen pitäisi olla Novaa rauhallisempi. Hyvät hermot, mutta ei ihan niin paljoa ruutia kuin Novalla. Novalta tulee kaasu, urokselta pitäisi löytyä jarru. Mielellään käyttäisin hieman vanhempaa urosta, jolla olisi jo mahdollisesti jälkeläisiä, jotta näkisin minkälaista jälkeä uros jättää. Pentueita ei kuitenkaan tarvitsisi mahdottomasti olla. Kahta nuorta ensikertalaista en halua käyttää. Rakenne ja terveys pitää olla ehdottomasti kunnossa. Ei vain tiedä mistä aloittaisi etsimään. Ja entä jos taustalla onkin jotain mistä ei kerrota julkisesti. Monet kasvattajat ja koirien omistajat ovat hyvin avoimia koiriensa sairauksista ja ongelmista, mutta aina silloin tällöin kuulee asioita salailtavan. Yhdistelmästä pitää olla varma ja sen takana pitää pystyä seisomaan. Pitää voida kertoa miksi juuri nämä kaksi. Jokainen tekemäni yhdistelmä pitää olla semmoinen, että olen valmis ottamaan siitä pennun itselleni.
Mutta entä loput pennut? Jos niitä tulee useampi kuin yksi tai se ainokainen ei ole minulle sopiva, pitäisi niille löytää kodit. Miten niille pienille koiran aluille osaa valita vastuuntuntoiset ja rakastavat kodit? Semmoiset, jotka harrastaisivat koiran kanssa, jos eivät tavoitteellisesti, niin ainakin jonkin verran. Mielellään kuvauttaisivat ainakin lonkat ja silmät. Semmoiset, jotka pitäisivät yhteyttä pennun kasvettua aikuiseksi ja pitäisivät siitä hyvää huolta vielä vanhanakin. Joiden kanssa voitaisiin jakaa ilot ja surut koiraan liittyen. Entä olenko itse tarpeeksi kokenut, että osaan neuvoa kasvattien omistajia ongelmatilanteissa?
Aina kun ajatus ei pelota, se tuntuu innostavalta. Olisihan se mahtava saada Novan pentu kasvamaan itselle. Nova on minulle se the koira. Se miellyttää ulkonäöllisesti, rakenteellisesti ja luonteensa puolesta. Se on rakas sohvanlämmittäjä, väsymätön lenkkikaveri ja innokas treenaaja. Se kulkee mukana niin valokuvatessa kuin partiossa. Se tulee toimeen koirien ja ihmisten kanssa. Lauma innokkaita sudenpentuja tarkoittaa Novalle rapsutuksia ja aluksi varautunut ja äkäinenkin koira saa Novasta monesti hyvän kaverin. Riskejä on, mutta järkevällä toiminnalla niitä saa minimoitua. Ja eihän sitä tiedä mitä tulee tapahtumaan. Jotain pahaa voi tapahtua ihan normaalissakin elämässä, ei siihen pennutusta tarvita.
Ennen Novan tuloa kasvattamisen aloittaminen oli varma tulevaisuuden suunnitelma. Kunhan saan jalostuskelpoisen koiran, niin tottakai sillä voi aloittaa kasvattamisen. Millin kanssa omaa kokemusta oli liian vähän ja Nano taas ei luonteensa puolesta sopinut jalostukseen, vaikka edelleen sille pentuja kyselläänkin. Nyt sitten kun jalostuskelpoinen narttu on tuossa vieressä, niin ei se niin yksinkertaista olekkaan. Novako muka äiti? Sehän on vielä ihan kakara itsekkin... Kasvaako se muka vuodessa niin paljon, että olisi valmis emäksi? Minun pieni.
Vielä ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Täytyy myöntää, että urosten kuvia on tullut katsottua sillä silmällä jo jonkin aikaa ja agi-kisoissa on tullut mietittyä urosten hyviä ja huonoja puolia. Jokunen tunti on tainnut kulua koiraNettiäkin selaillessa. Miten tuo sopisi Novan kanssa luonteeltaan ja rakenteeltaan. Mitä terveystuloksia löytyy pennuilta, sisaruksilta ja muilta sukulaisilta. Facebookissakin on koittanut laittaa mieleen eri koirien hyviä ja huonoja puolia.
Pitkä tie on vielä edessä, mutta pieni mahdollisuus on, että jos kaikki menee hyvin, ensi tai sitä seuraavana keväänä meillä tuhisisi pieniä Novia. Aika näyttää miten käy :).
